Tanka = lyhyt laulu, on japanilainen, yli 1000 vuotta vanha runomuoto. Sen perustana on japanikieleen istuva rytminen tavutus. Tavuja on riveittäin 5-7-5-7-7, sisältöä koskevia sääntöjä en nyt ryhdy selvittämään. Koska pystyn käsittelemään tekstiä lähes pelkästään aivojeni visuaalisella puolella, muotoilen kokonaisuuden koostumaan itsenäisesti toimivista riveistä, ajatuskuvista. Ensimmäinen runo kertoo tankan kirjoittamisen vaikeudesta.
Ryhdyin kirjoittamaan tankaa vuonna -85, sairastumiseni aikoihin, törmäsin siihen tutustuessani zeniin, erään toimittajan todettua valokuvanäyttelystäni, että kuvissani on zeniä. Muutamat tämän sivun runoista on kirjoitettu alunperin tuolloin, niiden lopulliseen valmistumiseen vain on mennyt työaikaa yli 20 vuotta.
Koska olen perehtynyt ilmaisuun lähinnä filosofian perspektiivistä, lukemalla japanilaisten klassikkojen käännöksiä, on omiin runoihini tarttunut sen ajan ja kulttuurin vanhahtava tyyli ja aihevalinnat. Mieluummin kuin kirjoittaisin modernia aikaa kuvaavia, edistyksellisiä, aina uutta etsiviä eturivin juttuja, joita kukaan muu ei ole keksinyt aiemmin, yritän hakeutua aivan päinvastaiseen suuntaan. Sen sijaan, että yrittäisin kehittää sitä *kuka* minä olen kulttuurisen minäni kannalta, etsin persoonallisuuteni ontologisista alkukerrostumista sitä, *mikä* minä olen, sillä ilman sitä tietoa en voi tietää *kuka* minä olen. Etsin siis näiden tekstien kautta lapsuuttani, en iässä, vaan ihmisyydessä, ymmärtääkseni itseäni ontologisen ja kulttuurisen minäni muodostamana kokonaisuutena, voidakseni tutkia sen tiedon valossa todellisuutta ja maailmaa, ja omaa paikkaani molemmissa. “Joka tuntee itsensä, tuntee ihmisen.”
.
.
.
oi osaisinpa
unteni näyt kuiskia
silmille sanoin
väräyttää sinut soimaan
lauluni vähät soinnit
.
.
.
kuusikkokirkon
tuuliurut huokaavat
hiljaista fuugaa
soivat avarat taivaat
metsän sammalhämärään
.
.
.
tuulessa lehdet
kieppuvat villit vapaat
muuttomatkallaan
korkealta taivaalta
kurkiaurojen kutsu
.
.
.
täyden täytenä
kirkkaana syksyinen kuu
sylissä meren
vai kannella taivaanko
pilven kulkemattoman
.
.
.
kesäisen päivän
istuskelen kedolla
hoidan virkaani
annan kukkien kukkia
lintujen lentää laulaa
.
.
.
autiot talot
kariutuneet iäksi
aikojen virtaan
huoneet asuu ikävä
jospa edes kulkumies
.
.
.
mene itseesi
te jaksoitte hokea
nyt olen täällä
en tiedä mitä tehdä
en löydä tietä ulos
.
.
.
myrskyssä sortuu
isompikin petäjä
miten käy minun
juurilta multa myyty
latva jo varsin laho
.
.
.
puhun kirjoitan
siivoan mielestäni
turhimmat sanat
kunhan joskus loppuvat
omistaudun naurulle
.
.
.
en runoilija
en taiteilija liene
ihmisenäkin
olen itseoppinut
pelkkä harrastelija
.
.
.
Latautuu ...
Hienoja runoja!